Kaikki kiva loppuu aikanaan

Apua! Kuinka nyt jo ollaan tässä tilanteessa, että voittaja on selvillä ja käytännössä ottaen työrupeama täällä on ohi (tällä viikolla on vielä pari päivää purkamista, mutta niitä ei lasketa kun puolet porukasta on jo lopettanut.). Nyt joutuu oikein pohtimaan sanoja, joilla kuvata tätä kokemusta täällä...

Ensimmäinen asia, joka näistä kolmesta kuukaudesta tulee mieleen strassien lisäksi on loistavaa. Kaikki, työkaverit, työt ylipäätänsä, fiilis, on ollut jotain käsittämättömän hienoa. Onneksi lähdin tänne mukaan!

Meillä on ollut todella hieno työporukka ompelimossa ja olen ollut oikeastaan joka päivä kiitollinen siittä, että olen saanut olla osa sitä porukkaa. Yhteishenkemme on ollut tosi lämmin ja läheinen, joka nousi erityisesti esille perjantaina vietetyssä keilaillassa. Välillä on jopa tuntunut, että olen saanut kuusi isosiskoa lisää, sillä huolenpito ja neuvojen jakaminen ei jäänyt vain ompelimon seinien sisäpuolelle. Ja sainpahan ihan kädestäpitäen opetusta sytkärin käytöstä.

Tietysti myös kaikki ne puvut, jotka sain ommella, olivat jotain käsittämätöntä. Vielä kymmenen live-lähetyksen jälkeenkin, en ole jotenkin osannut sisäistää, että oikeasti se olin minä, joka ompeli niitä kaiken kansan edessä pyörähteleviä asuja. Tämä ompelukokemus on myös tuonut itsestäni esiin paljon uusia puolia. Ensimmäisillä viikoilla strassit ja paljetit olivat hieman minusta outoja ja ehkä jopa ärsyttäviäkin asioita. Nyt kuitenkin hiplailen innosta hyppien kaupoissa paljettipaitoja ja haaveilen mekosta, jossa olisi strassikoristuksia. 

On tietenkin myönnettävä, että onhan tämä ollut rankkaa ja stressaavaa työtä. Aikataulut ovat olleet kireitä ja työtä paljon tehtävänä. Silti, vaikka kuinka väsyneenä olisi tullut töistä kotiin, olen ollut onnellinen. Voi kumpa saisin tehdä tämän ensi vuonna uudestaan!

Suklaa kuuluu päivään kuin lanka neulan silmään

Kaksi viikkoa on ollut täynnä tapahtumia, niin etten oikein tiedä mistä pitäisi alkaa purkamaan. Arkipäivät ovat kuluneet tietysti kevyesti heittämällä ommellen ja liimakatkussa leijaillen. Olo itsellä on välistä hyvinkin glitterinen sen kaiken kimalluksen ja säihkeen keskellä.

Viikko sitten vietin kuulaan syksyistä viikonloppua Helsingin maisemissa. Pientä turistileikkiä oli taasen ilmassa, kun pyörein museoissa ja katselin maisemia. Joka kerta tuolta keskusta-alueelta löytyy jotain uutta pällisteltävää, vaikka luulisi kohta kolmen kuukauden aikana nähneensä kaiken. Hassua.

Nyt viikonloppuna hyppäsin vaihteeksi reissuun kohti Ikaalista ja päämääränä Tampereen käsityömessut, joissa toimein tuuttorina. Siellä kului kevyet kahdeksan tuntia pepsodent-hymyä jaellessa ja mainostaessa meidän huippuloistavaa koulua. Väkeä riitti tungokseksi asti käytävillä ja paljon oli taas kaikkea hassun hauskaa ja inspiroivaa nähtävää. Ihan pää surisi siittä kaikesta, kun vihdoin iksustautui.

Tuossa äsken palailin tänne Helsingin kämpälle semifinaalia katsomasta Helenan kanssa. Pakko myöntää, että oli jännittävä jakso ja ensi sunnuntaina on varmasti tuplaten jännittävämpi. Fiilis on myös hieman haikea, sillä tämän finaaliviikon jälkeen ei ole enää kuin purkuviikko ja sitten se oli siinä. Voisikohan neiti Aika myydä pari ekstra päivää näihin viikkoihin?

Asiasta saappaaseen

Nyt on taasen tullut harrastettua koti-ikävän lievittämistä oikein runsaasti, sillä viimiset kaksi viikonloppua on mennyt matkustellessa ensin kotiokotio perhettä katsomaan ja Ikaalisiin laumaa moikkaamaan. Oli hassua herätä tänä aamuna, kun ei ensin meinannut tajuta, että missä on. Harmistus oli pikkuinen tajutessani olevani täällä Helsingissä ja siis pikkuinen siksi, että täällä olo tarkoittaa vain sitä, että pääsen ompelemaan jotain hienoa ja loistokasta.

Eilen käväisin katsomassa liven studiolla ja mahtavaahan se oli, kuten aina. Näinpähän sen Robininkin ihka elävänä paikan päältä. Olisi varmaan pitänyt käydä pyytämässä tukku nimmareita, sillä studion ulkopuolella odotti lauma teini-ikäisiä vesisateessa tennareissa nähdäkseen Robinista edes vilauksen. Olisivatpa hekin saaneet monen tunnin odotukselleen jotain palkkaa.

Finaalijaksoon ei ole enää kuin kolme viikkoa ja koko harjoittelun loppuun neljä. Tällä hetkellä tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta voisin jo palata kotiin, mutta en haluaisi lopettaa harjoittelupaikassa, joka on jotain uskomattoman hienoa ja loistavaa. Voi miksi tämä paikka ei voisi olla lähempänä kotia? :)

Rati riti ralla, tuli talvi halla

Jee! Tänäin oli satanut tännekin ensilumi, joka kaiken lisäksi jäi vielä maahan koko päiväksi. Tuli sellainen pikkkutyttöolo, kun aamulla kuljin hymy korvasta korvaan kirpeässä talvikelissä. Tykkään ja todella paljon.

Nyt on päästy vähitellen siihen vaiheeseen, että illalla nukkumaan mennessä viiminen ja aamulla ensimmäinen ajatus on ompelemisessa. Tällä viikolla tuota on tapahtunut erityisen paljon, sillä meillä on meneillään ns. pahin viikko, kun kaikille pareille tehdään kaksi asua. Sanomattakin on varmasti selvää, että työtä on ollut paljon tehtävänä. Tällä hetkellä olen kuitenkin rauhallisin mielin - omat ompelukseni ovat hyvässä vaiheessa.

Hassua, että huomenna on taas perjantai. Juurihan se oli. Toisaalta olen sitä myös odottanutkin, sillä suuntana on huomenna kotikonnut pitkästä aikaa. Ihanaa päästä rauhaan ja hiljaisuuteen sekä näkemään perhettä. Sitä on tullut kaivattuakin.

Villi viikonloppu vai?

Kuten arvata saattaakin viikko on jälleen vierinyt ja viikonloppu saavutettu. Sana kiire on nyt alkanut todentua, kun työnsarkana on ollut seitsemän vakiopukua. Helmoja on ollut hieman saumuroitavana ja strasseja liimattavana. Sunnuntaina sitten voitte työnhedelmiä ihailla.

Tänäin ensimmäistä kertaa pakkanen nipisteli poskia töihin kävellessä. Olin jotenkin ihan innoissani tuosta kelistä, sillä mikään ei ole kauniimpaa kuin syysaurinko ja kuura. Tällä innolla meni koko päivä kuin hujauksessa ohi. Ja nyt ollaan sitten siinä radiossa kovasti mainostetussa viikonlopussa. Saapi nähdä mitä se tuo tullessaan.

Iltapuhteena on tullut tässä kuukauden ajan väkerrettyä villapaitaa, joka tällä viikolla (vihdoin) valmistui. Nyt odotan, että tulisi kunnon pakkaset, jotta pääsisi kääriytymään siihen pakoon pahaa maailmaa.

Puolivälinpaalu

Kun on kivaa, aika kuluu kuin siivillä. Tosiaan puoliväli tästä harjoittelusta on nyt saavutettu, mikä tuntuu niin oudolta, kun justiinsa tänne vasta matkasin. Tämän hetken fiiliksistä voisi sen verran kertoa, että hetkeäkään en ole katunut, vaikka viime keväänä päätöstä tehdessä emmein suuntaaan, jos toiseen.

Yhä välillä joutuu aamusin nipistämään itseään, että tajuaa olevansa oikeasti täällä ja oikeasti lähtevänsä tekemään toinen toistaan hienompia tanssiasuja televisiota varten. Se vaan tuntuu niin käsittämättömältä, että tälläinen pikku kylän tyttö on päässyt toteuttamaan unelmaansa.

Tänä aamulla, kun tosiaan totesin olevani puolivälissä harjoittelua, päätin juhlistaa sitä jollain tapaa. Askel veti keskustaa kohden ja sieltä kohti satamaa ja Suomenlinnan lauttaa Silakkamarkkinoiden kautta (ja koska Maailma on pieni paikka, pongasin ainakin kolme Merikarvialaista myyjää).

Suomenlinna on pitkään ollut to do -listalla. Jotenkin vain aikaisemmin ei ole saanut aikaiseksi käytyä siellä. Ja nyt ihmettelen miksen ole aiemmmin poikennut. Paikkahan juuri sitä, mistä minä tykkään: merta, kaunista luontoa ja historiallisia rakennuksia. Pari tuntia hurahti tuosta noin vain, kun kiertelin ympäriinsä ja ihastuin mitä ihanampiin näkymiin. Veikkaan, että siellä tulee käytyä vielä toistekkin.

Pojilla oli sotaharjoitukset meneillään.

Tähän vuoden aikaan

Työntäyteisen viikon jälkeen pieni "lomamatka" tekee hyvää. Tämä tyttö hyppäsi perjantaina Riikan kyytiin ja reissasi Ikaalisen rauhalliseen hiljaisuuteen. Voin kertoa, että oli ihanaa nukkua omassa sängyssä omassa pikku yksiössä. Tulipa samalla moikattua kavereita ja leikittyä, että minulla on työharjoittelun lisäksi myös oikeasti sosiaalista elämää.

Hämmentävintä tässä reissussa oli se, että kerkesin olemaan kuukauden poissa Kaalimaasta ja se tuntui ihan vuodelta. Silti kaikki oli täysin samanlaista kuin ennenkin. Toinen hämmästyttävä asia oli ruska. Siis kyllähän minä olen tiedostanut, että syksy on tullut, vaikka kesätakilla tarkenee yhä todella hyvin. Jotenkin kuitenkin on jäänyt huomaamatta, että puut ovat vaihtaneet vehreyden väriloistoon ja katukäytävät ovat peittyneet leijaileviin lehtiin. Säikähdin hieman lauantaiaamuna katsoessani ulos, kun siellä näkyi tutun vihreän sijaan keltaisia koivuja. Ehkä pitäisi hieman enemmän seurailla tuota ympäristöä.

Nyt sitä voisi mennä vaihtamaan jotain nättiä päällensä ja suunnata kohti studiota. Ehkä nyt kolmannella kerralla voisi myös alkaa tajuamaan, että katselen tekemiäni vaatteitani sieltä katsomosta.

Helsingin herroi

Viikot hurahtavat silmissä ja nyt on jo takana neljä viikkoa tätä harjoittelua takana, eli kokonainen kuukausi! Jotenkin ei sitä ajankulumista ole huomannut tuolla ompelimolla, kun joka päivä tulee uutta ja ihmeellistä asiaa eteen. Tässä sitä kuitenkin ollaa, toinen live takana päin.

Tämä viikonloppu oli melko tapahtumarikas, sillä siskoni Helena pyrähti tänne isolle kirkolle ihmettelemään. Siinä sitten taasen leikittiin turisteja ja kierreltiin pitkin poikin niin apostolin kyydillä, metrolla kuin ratikalla tai siis sporalla, kuten täällä päin sanotaan.

Itselläni tuli siinä "oppaana" toimiessa jännä ahaa-elämys: totesin osaavani melkoisen hyvin liikkua paikasta a paikkaan b ilman sen kummemmin karttaa lukematta. Kauhiaa, olenko minä helsingistymässä?

Sunnuntaina saatettuani Helenan junaan pyyhälsin taas studiolle live-estiystä katsomaan ja yhäkin olen ihmeissäni siittä kaikesta, mitä siellä tapahtuu niin sanotusti kameran ulkopuolella. Tietysti tällä kertaa sai olla ihmeissään tai ehkä enemmänkin jännityksissä putoajan suhteen. Kuukauden aikana kaikista on tullut tavallaan vakikasvoja ompelimon puolella notkumassa, eikä kenestäkään tahtoisi luopua. Pelin henki on kuitenkin se mikä on.

Finnair Skywheel, oli muuten jännät näkymät tuolta

Luonontieteellisessä nalle kalastamassa

Yksi takana, monta vielä edessä

Nyt päällimmäisenä tunteena on, että huh!

Tv-katselijana en ainakaan itse ole koskaan ajatellut pahemmin, mitä kaikkea tapahtuu esim. live-esityksessä siellä kamerakuvan ulkopuolella. Kokemuksesta viisastuneena voin kertoa, että siellä tapahtuu todella paljon.

Yhtenä etuna, jos siksi sitä nyt haluaa tituleerata, työharjoittelupaikassani on, että pääsen seuraamaan livet ihan paikanpäältä ja vielä suhteellisen hyvältä istumapaikalta. Tietysti eilen käytin tätä mahdollisuutta hyväkseni ja heti studiolle päästyäni sainkin neulan käteeni ja viimehetken korjaustyön. (Se siitä, olen vain harjoittelija, joka tulee katsomaan.) Siinä ommellessa pääsi mukaan kivasti siihen jännityseen ja odotukseen. Vanhana (siis minähän olen ttk-porukan nuorimpia, jos en ihan nuorinkin) teatterilaisena voisin sanoa, että ihan nautein siitä kutkuttavasti ilmapiiristä, joka pyöri siellä backstagella.

Ja olihan itse showkin jotain häikäisevää, ihanaa, mielenkiintoista ja jopa henkeäsalpaavaa. En oikein osaa pukea sanoiksi, miltä tuntui nähdä se oma ompelus siellä lavalla ja samalla olla tietoinen, että minun lisäkseni sen asun näki helposti toista miljoonaa suomalaista. Jotain aivan käsittämätöntä. Ainakin kun tähän asti olen ommellut vain itselleni pääosin ja nyt tekeleeni ovat kaiken kansan nähtävillä, pikkuinen ero.

Glamouria arjen keskellä

Voitte varmasti arvata, että sellainen pienimuotoinen jännityksenpoikanen kutkuttelee jo mitä lähemmäksi sunnuntai tulee. Viikko on pitänyt sisällään viimehetken hommia ja loppusilauksen tekemistä. Tänäin tuli nautittua koko alkusyksyn edestä glamouria, kun päästiin poikkeamaan studiolla ja näkemään asut oikeasti elementissään - tanssin pyörteissä.

Tähän asti on ehkä jotenkin ajatellut, että minä nyt ompelen tässä tuollaista mekkoa, eipä siinä sen kummempaaa. Nyt kuitenkin on nähnyt sen liikkeessä hienossa salissa musiikin ympäröidessä, alkaa vähitellen tajuta, että minähän olen tekemässä nyt sellaista vaatetta, jonka koko Suomi tulee sunnuntaina näkemään. Paineita, paineita :D

Ja koska mekoista ei voi koskaan saada tarpeeksensa, viikon kulttuuriteoksi nousi Helsinki dresses -näyttely. Se sisälsi suomalaisen puvustajan tekemiä asuja, joiden inspiraation lähteenä on ollut Helsingin rakennukset. Asut oli tosi mielikuvituksellisia ja oikeasti niistä oli tunnistettavissa lähtökohtarakennukset.

Tuttu tv:stä

Nyt on sitten käynnistetty Tanssii tähtien kanssa yhdeksäs kausi ihan virallisesti tv:ssä. Ja kukapas sai nauttia huimasta muutaman minuutin tv-julkisuudesta parhaimpaan katseluaikaan :D Harva varmaan voi sanoa, että on saanut rannekellonsa oikein lähikuviin televisioon.

Oli jännä nähdä miltä nuo videopätkät näyttivät leikattuina ja viimeisteiltyinä, kun on päässyt seuraamaan niiden tekemistä ja ihmettelemään muutenkin sitä touhua, mitä niiden ympärille rakennetaan. Ensi viikolla sitten pääsen näkemään mitä on sen suoran esityksen tekeminen. Sitä odotellessa.

Kran turismo

Viimiset päivät on menny ihan turistina pyörimiseen. Torstaina lähettiin suorittaan Riikan kans viikon kultturitekoa ja päädyttiin kiertelemään summa mutikassa Helsingin katuja paksun usvan ympäröidessä meitä aavemaisen hienosti. Siinä kartattomana kulkiessa tuli nähtyä mm. muutama suurlähetystö ja huisin hienoja vanhoja kivitaloja. Rakastuin niihin, mutta tarttis varmaan lotota hieman ennen kuin riitäis rahat sellases asumiseen, ainakaan Helsingin keskustassa.

Perjantaina koulukaveri Henna tupsahti tänne hulinoihin ja jälleen tuli kierreltyä pitkin poikin keskustaa Eurokangasta etsiessä, joka loppujen lopuksi ei ollut lähtöpisteestä kovinkaan kaukana. Siellä Eurokankaassa hypistellessä iski kauhia inpiraatio yhteen jos toiseen vaatteeseen ja harmistus on suuri, kun nyt ei ole oikein mahdollisuutta noihin omiin projekteihin. Sinänsä huvittavaa, että täyden työviikon jälkeen tekisi vielä mieli vapaa-ajalla ommella jotain.

Tänäin aamusti sitten päätin vielä jatkaa turisteilua ja otin navigaation kohti Itäkeskusta. Tuli siinä semmonen kevyt neljän tunnin lenki kierrettyä ja todettua, että tuollaset isot ostoskeskukset ei vain ole minua varten. Liikaa liikkeitä ja ihmisiä tungeksimassa. Matkalla pongasin jälleen yhden kartanon, Strömssin kartanon. Saa nähdä kuinka sitä sitten huomisen viettäisi, ehkä lisää kiertelyä.

Strömssin kartano

Syksyn satoa

Tänäin opein töissä jotain huikeeta! Nimittäin käyttämään sytkäriä! Ei olisi uskonut, että ihminen voi päästä tähän ikään käyttämättä kertaakaan sytkäriä. Nyt minä kuitenkin osaan, vaikka se vaatikin hieman kädestä pitäen neuvontaa. Niin ja kuinka sytkäri liittyy ompelemiseen: se on erittäin oivallinen apuväline, kun halutaan estää esim, olkaimien päitä rispaantumasta.

Tuo syksyn sadon kerääminen jää tällä kertaa minun kohdallani (onneksi, eiku) todella vähäiseksi. Olen kuitenkin osaltani yrittänyt kerätä, tai siis tehdä sitä hieman toisenlaista syksyn satoa: nimittäin villavaatetta. Nyt on kylmiä kelejä, jotka mun puolesta saisivat jo tulla, odottamassa uudet lapaset ja sukat. Lapasten kuvion nimi on Apilankukka, vaikka se minun mielestä näyttää erehdyttävästi Jaffa-mainoksen appelsiininpuolikasta. Sukissa ajattelin taistella tylsää tasaraitaisuutta vastaan mahdollisimman paljon, kuten kuvasta näette.

Kartanokierroksella

Tämä viikko on pyörähtänyt käyntiin vauhdilla, sillä ensimmäinen live-esitys on jo ensi viikon sunnuntaina. Kuten arvata saattaakin töissä päivät täyttyy pääosin ompelulla ja sovituksilla. Joka päivä huomaa oppivansa jotain uutta, sillä tanssipuvuissa on niin paljon sellaisia asioita, joita emme koulussa opiskele. Erinäisiä kikkakolmosia satelee koko ajan ja välillä tuntuu, että illalla ei päähän mahdukaan muuta kuin ompeluteknisiä asioita.

Tähän asti kelit on helliny (nimenomaan tähän ASTI, nimimerkillä juuri lenkiltä tullut uitettu koira) ja olen pyörinyt pitkin Herttoniemeä iltaisin ja kyllä äiti, vain valoisaan aikaan. Alkuviikon tavoitteena on ollut käydä lähiseudun kartanoissa, joita on melkoisen monta pienellä alueella. Eilen kävin Herttoniemen kartanolla ihailemassa laajaa puistoa ja äskön palasin Kulosaaren kartanolta merenrannalta. Kumpaakaan en päässyt sisälle käymään, mutta olivatpa ne ulkoakin näkemisenarvoisia.

Herttoniemen kartano

Kulosaaren kartano

Matkaan lähden, matkaan lähden

Viikonloppuni numeroina: 2 yötä, 670,5 kilometriä, 11,5 tuntia matkustusta, 1 tuparit ja 2 äidin tekemää pullaa matkaeväänä. Tuli tehtyä tuossa viikonloppuna tuommoinen pienimuotoinen roadtrip Ikaalisten kautta Merikarvialle ja sieltä takaisin tänne Helsinkiin. Hieman siinä kertyi kilometrejä ja autossa istumista, mutta mitäpä niistä, kun pääsin näkemään itselleni tärkeitä ihmisiä.

Ikaalisissa tuli tosiaan pysähdyttä yhden illan/yön verran kaverin tupareissa. Oli hieman hassu fiilis palata sinne, kun tuntui, että olisi ollut poissa pitkäänkin, vaikka vasta viikko oli kerinnyt vierähtää läksiäisistäni. Helsingin ja Ikaalisten eron huomasi kyllä todella hyvin: vitsi siellä oli hiljasta!

Merikarvialla tietysti oli vielä tuplaten hiljaisempaa rauhallisempaa - kunnon maaseudun rauhaa. Yleensä en pidä itseäni erityisen saunaihmisenä, mutta kyllä ulkosauna pellon reunalla on jotain, mitä täällä kaupungissa tulee kaivattua. Ainakin tuon äsköisen seitsemän tunnin bussissa istuskelemisen jälkeen.

Matkalla tuli muuten huomattua kuinka syksy vähitellen hiipii tänne taas. Hieman hassua, että puut kellastuu ja lämpötila on jotain + 20

Tove100

Minun tyyliä ja erityisesti vaatteita, joita suunnittelen luonnehditaan useimmiten todella yksinkertaisiksi. Ja tottahan se on. En pidä kovinkaan omimpana tyylinä glitterikoristeita ja runsautta. Selkeät linjat ne olla pitää. Kuitenkin, kun tanssipukujen kanssa olla tekemisissä niin mennään mukavuusrajojeni ulkopuollelle, täysin. Tänäin nimittäin tuli sellaiset seitsemän tuntia pelkästään koristeltua. Ja pakko on myöntää, että se oli oikeastaan todella mukavaa.

Töiden jälkeen hyppäsimme Riikan (luokkakaverin, joka on myös työssäoppijana TTK:ssa) kanssa metroon ja suuntasimme nokan kohti keskustan hulinaa tarkoituksena mennä katsomaan Tove 100 -näyttely. Aika moni muukin oli ajatellut tehdä samoin ja odottelu aikaa kertyi sellaiset mukavat 45 minuttia jonossa, joka olisi hyvin voinut olla esim. keikkalippujono. Niin pitkä se oli.

Näyttely oli kyllä täysin jonottamisen arvoinen - sen verran muumifani olen. Oli jännä nähdä kuinka oman lapsuuden sankarit esiintyivät taidoikkaissa tauluissa. Myös kävijöiden ikähaitari oli mielenkiintoinen: jonosta löytyi alle kouluikäisistä eläkeläisiin.

Ja täällä nyt oon

Kaksi ensimmäistä päivää on hurahtanut vauhdilla ohitse. Eilinen meni hieman ihmetelessä ja tutustuessa uuteen paikkaan, ihmisiin ja projekteihin, mutta tänäin on tullut huristeltua jo mekkoa kasaan. Hieman on erilaista työskennellä kilpatanssipukujen kuin koulusta tuttujen käyttövaatteiden parissa. Tuntuu, että vain mielikuvitus on rajana ja kaikki saa hieman kimaltaa, myös ompelijan vaatteet paljettien irrottamisen jälkeen.

Itse olen aina ajatellut olevani tottunut siihen, että ihmisiä pyörii koko ajan ympärillä. Koulussakin, kun meitä voi olla helposti kolmisenkymmentä samaan aikaan työsalissa. Täällä se ihmispaljous tuntuu jotenkin erilaiselta. Ompelimossa tuntuu kulkevan paljon ihmisiä edestakaisin. Tietysti osana syynä tuohon on se, että koko ajan tulee uusia kasvoja vastaan.

Asuinalueeni on ihan mukiin menevää. Enimmäkseen kerrostaloja, mutta ah! Meri on lähellä! Sitä kävin äskenkin ihailemassa iltalenkillä. Muumipeikon sanoin: "Meri, meri on tullut takaisin!"

Opiskelijalippu Helsinkiin, kiitos

Täällä sitä nyt sitten ollaan, Helsingissä. Oikein isoossa maailmassa :). Pientä kulttuushokkia on tullut podettua, kun kaikkialla tuntuu olevan triplaten enemmän autoja, ihmisiä, kauppoja, taloja ja oikeastaan ihan kaikkea. Tunsin itseni melkoisen pieneksi ja yksinäiseksi tuolla liikenteen humussa, mutta samalla melko metropoliitaksi, sillä minä osasin ihan itse matkustaa metrolla! (Miten niin maalaistyttö)

Vielä nytkin tämä koko juttu tuntuu hieman utopistiselta.Kuinka on mahdollista, että olen huomenna tekemässä niitä mekkoja, joita pikku tyttönä tuli ihailtua telkkarissa? Vähä väliä täytyy vieläkin nipistellä itseäni, etten vain näe jotain unta. Huomenna sen sitten näkee, kuinka unta tämä oikeasti on.

Tässä vielä kuvaspämmiksi perjantainen läksiäiskakku Darth Vader -tyyliin.

Taas homma etenee

Apua! Mihinkä ihmeeseen tämä aika oikein kuluu?! Kuu kuluu jo uhkaavasti kohti loppuaan. Tarkalleen tästä hetkestä viikko eteenpäin ja minä heittelen viimeisiä tavaroita kassiin ja suuntaan nokkani kohti Helsinkiä. En ole vielä oikein käsittänyt kuinka tässä jo näin likellä ollaan. Mihinkä tämä aika oikein katosi?

On pakko myöntää, että pienimuotoinen jännitys on muuttanut tuonne vatsanpohjaan. Päässä ei oikein tahdo muuta pyöriäkään kuin ajatus, että kohta, kohta se alkaa. Sen ovat varmasti kaikki kaveritkin huomanneet, sillä puheenaiheeni eivät taida oikein muuta käsittään kuin pakkausstressiä ja hehkutusta tulevasta.

Niin se pakkausstressi. Olen puhunut jo varmasti kuukauden verran siittä, kuinka pitäisi pakata ja suunnitella, mitä tavaroita otan mukaan. Toistaiseksi asia ei ole edennyt kuin puheen tasolle. Anteeksi vain kaverit, joudutte vielä viikon kestämään sitä. Jotenkin ajatus siittä, että pitäisi pakata kolmen kuukauden edestä tavaraa tuntuu ylitsepääsemättömän kauhealta. Ehkä sitä voisi aloittaa huomenna tai ylihuomenna... Tai jos joku haluaisi tulla tekemään sen minun puolesta? Eikö, no miksei?

Nuppineula sormessa

Viime viikolla koulu alkaa pärähti melkoisella tohinalla. Heti toisena päivänä aloitimme kerrata peruskaavojen piirtämistä ja voin sanoa, että kyseinen homma tuli kyllä niiiiin tarpeeseen. Nimittäin tämä tyttö ei vissiin osaa vieläkään lukea ohjeita tai jotain, kun eräskin hihan kaava meni kaksi kertaa uusiksi. Saa nähdä huomenna menikö kolmaskaan kerta putkeen...

Tänäin sitä huomasi todella olevansa taas koulussa, kun pääsi ompelemaan! Ja sain ensimmäisen tilaustyönkin tehtäväkseni. Muutenkin oli mukava palata koulunpenkille (outoa, mutta totta) ja nähdä kaikkia luokkakavereita, joista vain muutamaan tuli ohimennen törmättyä kesänaikana.

Koulun alkaminen myös merkitsi itselle sitä, että harjoittelun alkamispäivä alkaa olemaan likellä. Nimittäin kolme viikkoa enää jäljellä! Pakko myöntää, että vähitellen sitä tässä alkaa jänskättää. 

Matkalaukkuelämää

Heipsan kaikille!

Tästäpä alkaa lähtölaskenta tähänastisen elämäni ehkä suurimpaan seikkailuun. Vajaan kuukauden kuluttua, 1.9, tämä tyttö aloittaa työssäoppimisen niinkin mielenkiintoisessa paikassa kuin: tittidittidii Tanssii tähtien kanssa -ompelimossa!

Tänne blogiini olisi tarkoitus kaataa, suodattaa ja purkaa tuntojani, kertoa kuulumisia ja muutenkin jakaa kokemuksiani tulevasta kolmen kuukauden harjoittelujaksosta sekä maalaistytön seikkailuista Helsingin vauhdikkaassa kaupunkielämässä.

Ja tietysti näin alkuunsa siittä kasvavasta jännityksestä ja odotuksesta (sekä pakkausstressistä), jota tuleva aiheuttaa.

Tässäpä vielä pieni kuvamaistiainen alkuviikosta, kun hengasin Kööpenhaminassa palmupuun alla.