Kaikki kiva loppuu aikanaan

Apua! Kuinka nyt jo ollaan tässä tilanteessa, että voittaja on selvillä ja käytännössä ottaen työrupeama täällä on ohi (tällä viikolla on vielä pari päivää purkamista, mutta niitä ei lasketa kun puolet porukasta on jo lopettanut.). Nyt joutuu oikein pohtimaan sanoja, joilla kuvata tätä kokemusta täällä...

Ensimmäinen asia, joka näistä kolmesta kuukaudesta tulee mieleen strassien lisäksi on loistavaa. Kaikki, työkaverit, työt ylipäätänsä, fiilis, on ollut jotain käsittämättömän hienoa. Onneksi lähdin tänne mukaan!

Meillä on ollut todella hieno työporukka ompelimossa ja olen ollut oikeastaan joka päivä kiitollinen siittä, että olen saanut olla osa sitä porukkaa. Yhteishenkemme on ollut tosi lämmin ja läheinen, joka nousi erityisesti esille perjantaina vietetyssä keilaillassa. Välillä on jopa tuntunut, että olen saanut kuusi isosiskoa lisää, sillä huolenpito ja neuvojen jakaminen ei jäänyt vain ompelimon seinien sisäpuolelle. Ja sainpahan ihan kädestäpitäen opetusta sytkärin käytöstä.

Tietysti myös kaikki ne puvut, jotka sain ommella, olivat jotain käsittämätöntä. Vielä kymmenen live-lähetyksen jälkeenkin, en ole jotenkin osannut sisäistää, että oikeasti se olin minä, joka ompeli niitä kaiken kansan edessä pyörähteleviä asuja. Tämä ompelukokemus on myös tuonut itsestäni esiin paljon uusia puolia. Ensimmäisillä viikoilla strassit ja paljetit olivat hieman minusta outoja ja ehkä jopa ärsyttäviäkin asioita. Nyt kuitenkin hiplailen innosta hyppien kaupoissa paljettipaitoja ja haaveilen mekosta, jossa olisi strassikoristuksia. 

On tietenkin myönnettävä, että onhan tämä ollut rankkaa ja stressaavaa työtä. Aikataulut ovat olleet kireitä ja työtä paljon tehtävänä. Silti, vaikka kuinka väsyneenä olisi tullut töistä kotiin, olen ollut onnellinen. Voi kumpa saisin tehdä tämän ensi vuonna uudestaan!

Suklaa kuuluu päivään kuin lanka neulan silmään

Kaksi viikkoa on ollut täynnä tapahtumia, niin etten oikein tiedä mistä pitäisi alkaa purkamaan. Arkipäivät ovat kuluneet tietysti kevyesti heittämällä ommellen ja liimakatkussa leijaillen. Olo itsellä on välistä hyvinkin glitterinen sen kaiken kimalluksen ja säihkeen keskellä.

Viikko sitten vietin kuulaan syksyistä viikonloppua Helsingin maisemissa. Pientä turistileikkiä oli taasen ilmassa, kun pyörein museoissa ja katselin maisemia. Joka kerta tuolta keskusta-alueelta löytyy jotain uutta pällisteltävää, vaikka luulisi kohta kolmen kuukauden aikana nähneensä kaiken. Hassua.

Nyt viikonloppuna hyppäsin vaihteeksi reissuun kohti Ikaalista ja päämääränä Tampereen käsityömessut, joissa toimein tuuttorina. Siellä kului kevyet kahdeksan tuntia pepsodent-hymyä jaellessa ja mainostaessa meidän huippuloistavaa koulua. Väkeä riitti tungokseksi asti käytävillä ja paljon oli taas kaikkea hassun hauskaa ja inspiroivaa nähtävää. Ihan pää surisi siittä kaikesta, kun vihdoin iksustautui.

Tuossa äsken palailin tänne Helsingin kämpälle semifinaalia katsomasta Helenan kanssa. Pakko myöntää, että oli jännittävä jakso ja ensi sunnuntaina on varmasti tuplaten jännittävämpi. Fiilis on myös hieman haikea, sillä tämän finaaliviikon jälkeen ei ole enää kuin purkuviikko ja sitten se oli siinä. Voisikohan neiti Aika myydä pari ekstra päivää näihin viikkoihin?

Asiasta saappaaseen

Nyt on taasen tullut harrastettua koti-ikävän lievittämistä oikein runsaasti, sillä viimiset kaksi viikonloppua on mennyt matkustellessa ensin kotiokotio perhettä katsomaan ja Ikaalisiin laumaa moikkaamaan. Oli hassua herätä tänä aamuna, kun ei ensin meinannut tajuta, että missä on. Harmistus oli pikkuinen tajutessani olevani täällä Helsingissä ja siis pikkuinen siksi, että täällä olo tarkoittaa vain sitä, että pääsen ompelemaan jotain hienoa ja loistokasta.

Eilen käväisin katsomassa liven studiolla ja mahtavaahan se oli, kuten aina. Näinpähän sen Robininkin ihka elävänä paikan päältä. Olisi varmaan pitänyt käydä pyytämässä tukku nimmareita, sillä studion ulkopuolella odotti lauma teini-ikäisiä vesisateessa tennareissa nähdäkseen Robinista edes vilauksen. Olisivatpa hekin saaneet monen tunnin odotukselleen jotain palkkaa.

Finaalijaksoon ei ole enää kuin kolme viikkoa ja koko harjoittelun loppuun neljä. Tällä hetkellä tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta voisin jo palata kotiin, mutta en haluaisi lopettaa harjoittelupaikassa, joka on jotain uskomattoman hienoa ja loistavaa. Voi miksi tämä paikka ei voisi olla lähempänä kotia? :)